Keskustelu erilaisista hoitomuodoista ja niiden asemasta ihmisen hoitamisen laajalla kentällä käy kuumana. Valikoima etenee rinnakkaisista ja täydentävistä hoitomuodoista vaihtoehtoisiin- ja uskomushoitoihin, päätyen lopulta silkkaan huuhaa-hoitoon. Termit menevät kokeneemmaltakin helposti sekaisin. Asetelma tuntuu monesti olevan koululääketiede vs. kaikki muut hoidot. Valitettavan usein tässä asetelmassa saman sateenvarjon alle sotkeentuvat hyvinvointialan ”villit” hoitomuodot sekä terveydenhoidon laillistetut manuaaliset hoitomuodot. Osteopaattia huolestuttaa.

Osteopaatin ammatti kuuluu kahden muun, naprapaatin ja kiropraktikon, ammatin kanssa Valviran rekisteröimiin, nimikesuojattuihin manuaalisen terapian ammatteihin. Osteopaatiksi saa kutsua itseään vain osteopaatin tutkinnon suorittanut henkilö. Suomessa AMK-tasoiset opinnot kestävät täysipäiväisesti neljä vuotta, sisältäen todella laajat anatomian ja fysiologian opinnot, sekä runsaasti lääketieteellisiä opintoja. Näissä fokus on erotusdiagnostiikassa, jotta osteopaatti olisi pätevä tunnistamaan toisaalta omilla hoitomenetelmillään hoidettavat vaivat ja toisaalta tarvittaessa lähettämään asiakkaan eteenpäin lääkäriin. Näin osteopaatin tekemä tutkiminen ja hoito on hyvin turvallista. Osteopatia ei ole vaihtoehto koululääketieteelle, vaan toimii sen rinnalla tunnustaen lääkehoidon ja eri lääketieteen erikoisalojen tarpeen. Oltiinpa osteopatian vaikuttavuudesta mitä mieltä hyvänsä, sen yhdistäminen moniin hoitomuotoihin, joissa pätevyyden saa muutamalta viikonloppukurssilta, tuntuu perusteettomalta.

Kaikkialla maailmassa osteopatiaa ei sekoiteta uskomushoitoihin. Yhdysvalloissa, osteopatian synnyinsijoilla, osteopatian asema on erilainen kuin meillä Euroopassa. Siellä lääkäreitä on kahdenlaisia: medical doctor (MD) ja doctor of osteopathy (DO), joilla molemmilla on sama pohjakoulutus ja lääkärinoikeudet sairauksien diagnosointiin ja lääkkeiden sekä jatkotutkimusten määräämiseen. Lähestymistapa ja painotukset hoidossa ovat kuitenkin erilaiset. USA:ssa osa ”osteopaattilääkäreistä” erikoistuu manuaaliseen hoitoon, mutta eivät läheskään kaikki. Hieman kotiinpäinvetävästä otsikoinnista huolimatta seuraava artikkeli selventää aika mukavasti tilannetta Yhdysvalloissa: http://www.prevention.com/health/osteopathic-doctors. Suuntaus siellä on niin päin, että MD- ja DO -koulutukset kulkisivat entistä pidemmälle yhdessä, oppien toinen toisiltaan, sen sijaan, että riideltäisiin toisiaan vastaan. (Artikkelissa kuvataan myös hyvin osteopaattista hoitoa potilaan/asiakkaan näkökulmasta ja avataan hyvin muutamia osteopatialle tunnusomaisia tapoja tutkimiseen ja hoitoon.)

Eurooppaan ja Suomeen on rantautunut osteopatian filosofia ja manuaalinen tutkiminen ja hoito. Täällä osteopaateilla ei ole lääkärin oikeuksia, eivätkä osteopaatit tee lääketieteellistä diagnoosia. Sen sijaan osteopaatit pyrkivät yhteistyöhön lääkärikunnan kanssa ja se tuntuukin lisääntyvän jatkuvasti. Osteopaatit ohjaavat jatkuvasti asiakkaitaan lääkärille, tarvittaessa saatekirjeen kanssa. Osteopaattien manuaalista osaamista aletaan hiljalleen arvostaa myös koululääketieteen puolella ja yhä useampi asiakas tuleekin osteopaattiseen hoitoon lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen kehoituksesta.